Roosalla on kultainen luonne. Kaksikuisena karvakasana se lyllersi meille marraskuussa 2014. Se on ollut pennusta asti kaikkien pusuttelija. Takapuoli pystyssä ja häntä heiluen se kutsuu vieläkin kaikenkokoiset ihmiset leikkiin. Ennen Roosaa olin saanut elää Isovillakoirien, Alaskanmalamuutin, Unkarin kuvaszin ja Harmaa norjanhirvikoiran kanssa tiedostaen, että jokaisessa yksilössä oli jotain viisasta ja kiehtovaa. Roosan myötä käsitykseni koiran viisaudesta sai uusia ulottuvuuksia. Pentuna se käveli hihnassa enimmäkseen taaksepäin. En ollut aikaisemmin tavannut koiraa, joka mökötti kolme päivää silmät viirussa, kun vieras pentu oli käynyt kylässä ja jättänyt hajunsa isännän tossujen päälle. Roosa ei hae palloa pyydettäessä, mutta jalkapallossa se käyttää etujalkoja syöttelyyn ja pukkaa kuonollaan pallon pitkälle. Lauman kasvaessa vuosien saatossa, on Roosasta kehkeytynyt mahtava henkinen tasapainottaja. Liekö saanut perintönä jotain lempeältä harmaa norjanhirvikoira Miinalta, joka vielä vanhoilla päivillään otti akitapennun ohjaukseensa. Roosa on ollut mukanani päiväkodissa töissä ja toiminut terapiakoirana kuunnellen lasten salaisuuksia ja kannustanut heitä juoksemaan metsässä. Sillä on ollut oman Hatsu-pentunsa lisäksi kymmenen hoitopentua ja uskon, että Roosasta tarttui pentujen karvoihin hitusen kultahippusia.

Oka kasvoi Japanissa neljä kuukautta ennen kuin pääsi kotiin. Paperit, jotka todistivat pennun hyvän taustan, tulivat jo paljon aikaisemmin postitse. Kun vihdoin 2018 sain tulevan kantanarttuni syliini, oli yksi pitkäaikainen haaveeni kennelin perustamisesta lähellä toteutumista. Yama hyväksyi Okan mutkattomasti ja hokkaidot tulivat heti toimeen keskenään. Molemmat kuljettavat kahta lelua kerrallaan leikkiessään, ulvovat ilosta ja juttelevat keskenään naukuen. Ne painivat rajusti ja kovaäänisesti. Oka kertoo paljon tarinoita, kulkee kuono maassa ja räjähtää liikkeelle kun saa vainun. Miellyttämisen halua koira ei juurikaan ihmiselle osoita, mutta kuuliainen se on alusta asti ollut. Herkkä, epäluuloinen, sisukas narttupentu, jonka pikkupentuajasta on vain vähän tietoa, keräsi laumassa rohkeutta. Näyttelyt se on sietänyt, mutta ei nauti olostaan niissä. Vuoden yhteiselon jälkeen alkoi yhteyden saaminen koiraan edistyä ja samalla sen käsitteleminen oli rennompaa.

Okan tullessa tiineeksi se muuttui. Oliko meille muuttanut jaloissa puskeva kissa? Vieraista se ei edelleenkään välittänyt, mutta kotiväki sai osakseen helliä pusuja eikä se enää kyllästynyt vatsan silittelyyn. Olin varautunut puheliaan koiran äänekkääseen synnytykseen, mutta Okan toiminta oli varmaa, rauhallista ja luonnollista. Pennut se hoiti hyvin ja osasi huomioida pentujen erilaisuuden. Isompi pentu sai osakseen vahvaa ojentamista, kun taas älyköltä vaikuttava pienempi pentu tarvitsi hellää ohjaamista. Pentujen kasvaessa otti Roosa-akita hoitotädin roolin rauhoittaen olemuksellaan tilanteita, kun nuori emä kiihtyi riehumaan pentujen kanssa. Luottamus ja yhteys välillämme on saanut syvyyttä hajutyöskentelyn kera, joka vaikuttaa olevan Okalle mieluista.

Ansa, Hokkatuulen ensimmäinen pentu, oli syntyessään kesällä 2020 vahvaniskainen paksu pullukka. Se otti varaslähdön roikkumalla jo nisässä, kun emä vasta asettui imettämään. Itsepäinen, emän huomiota vaativa pentu, joka vastusti murinalla kun joutui emän tassun alle säilöön, jotta pikkusiskokin saisi osuutensa äidinrakkaudesta. Ansa joutui ihmisen sylihoitoon hyvin varhaisessa vaiheessa. Ihminen myöskin hengitteli monasti hyvin syvään ja hartaasti, tuijottaen pentua otsaan. Silittelin Ansaa selästä pitkillä hitailla vedoilla sen kiemurrellessa ja ollessa eri mieltä tilanteen nautinnollisuudesta. Tiesin, että edessä on vaiherikas tie tämän alkukantaisen, vahvarakenteisen ja paksuhäntäisen punaisen hokkatytön kanssa. Ansa jäi minulle kotiin kasvamaan. Puolivuotiaana se juoksi täysillä metsässä kuten isänsä. Se näyttääkin isältään, mutta tunnistan myös emän puolelta hokkaidolle tyypillisiä piirteitä: sisukkuuden, valppauden ja itsenäisyyden.

Ansan varttuessa tuli esiin tytön hieno luonne: kyky tehdä ihmisen kanssa yhteistyötä ja toisaalta kyky olla omissa oloissaan. Omassa laumassa se tulee kaikkien kanssa toimeen ja saa muut leikkimään kanssaan. Hokkaido ei tyypillisesti ole koirapuistokoira, mutta Ansa yllätti taidoillaan siinäkin.

Ansalta toivoin narttupentua juuri luonteen takia. Syksyllä 2022 tuhti punainen tyttö syntyikin ja jäi laumaan opettelemaan hokkaelämää.

Yasu, Yasuko, "Rauhallinen lapsi", Hokkatuulen toinen pentu, syntyi heinäkuussa 2020 sirona ja silkkiturkkisena. Yasu luotti heti ihmiseen, antoi hyvin käsitellä ja osasi nukahtaa ihmisen syliin. Pikkupentuna sen toiminta, suhteessa siskoonsa, vaikutti älykkäältä. Se oppi aikaisin kävelemään ja laajensi maailmaansa nopeasti. Korvat nousivat pystyyn varhain ja päätä käännellen puolelta toiselle, se kuunteli pitkiä aikoja ihmisen puhetta ja yritti ymmärtää. Se on kova juttelemaan, kuten emänsä. Luonteeltaan Yasu on avoin ja utelias. Hokkaidon tapaan Yasu nauttii tilanteiden seuraamisesta ja korkealla olemisesta. Yasu asuu kodissa, jossa halutaan tuoda harvinaista hokkaidorotua tunnetuksi. Mahtavan luonteensa lisäksi on Yasulla kaunis luottavainen ilme, siinä on jotain taikaa!

Bojutsu on Hokkatuulen kolmas pentu. Se oli syntyessään kesällä 2021 ponteva pakkaus ja lisäsi painoaan tasaisesti koko imetysajan. Samaan tahtiin se kasvatti itsetuntoaan ollessaan pentueen ainokainen. Ensimmäinen hokkahuuto kuultiin kuukauden ikäisenä, kun piano alkoi soida. Hokkaidon omalaatuisuudesta saatiin toinenkin todiste: se mourusi kuin kissa. Bojutsu on punaisen Okan ja black&tanin Kuron urospentu, joka tottelee nimeä Kaxen. Se on väriltään hailakan punainen, mutta hännässä on musta kolmio. Tämä hokkapoika pursuaa energiaa ja on kovin kiipeilevää sorttia.

Kaksivuotiaana Kaxen on oppinut pienpetometsästyksestä paljon, vaikka vielä toisinaan intoutuu isommankin riistan perään. Kaxenillakin pätee sanonta "hiljaa hyvä tulee". Hokkaido oppii nopeasti ja tilanteiden ennakoimisella saadaan hyvää tulosta: oman ihmisen tulee ehtiä olla älykkäämpi kuin koiransa. Toivon Kaxenille ja isännälle monia nautinnollisia metsästysretkiä!

Bertta ja syksy saapuivat samaan aikaan vuonna 2021. Akina, "Syksy", loisti puhtaan valkoisella turkillaan syksyn ruskassa. Enpä osannut aikoinaan arvata, että tuli vielä mahdollisuus toivottaa tervetulleeksi pieni valkoinen hokkatyttö. Ja vielä meidän upean Yaman upean isän pentueesta. Bertta on valkoisten Rickyn ja Kamin pentu. Hokkaidolaumaan kotiutuminen tapahtui parin viikon aikana hissukseen ja tietenkin Roosa-akitan opastuksella. Aikuiset hokkaidot ovat sen verran räjähtävää sorttia, että hentoinen tulokas jää ponnisteluistaan ja piikkihampaistaan huolimatta kasan alimmaiseksi. Hokkaidojen tapa kalistella hampaitaan toisiaan vasten ja toisen suun sisällä onnistuu jo Bertaltakin. Bertan tullessa taloon taantui Ansa takaisin pennuksi ja Bertta teki parhaansa päihittääkseen sen etujalkahuiskimisleikissä. Bertta on sosiaalinen eikä epäluuloisuudesta ole tietoakaan, ainakaan vielä. Luonne on avoin ja rohkea.

Aikuisemmaksi tullessaan on Bertalle jäänyt sosiaalisuus kaikkiin ihmisiin, varsinkin ihastus lapsiin. Mutta vieraat koirat tuottavat hämmennystä. Toisinaan jopa oman lauman jäsenetkin saavat osansa nartun temperamentista, kun erehtyvät liian lähelle Bertan kaivamaa kuoppaa. Valkoinen tyttö vaihtaa väriä alituiseen ja hiekka pöllyää sen ympärillä. Bertta on kaivamisen mestari, kuoppia syntyy kaikkialle! Se taito kun vielä joskus saadaan hyödynnettyä, niin hyvä tulee.

Bertta synnytti elokuussa 2023 onnistuneesti kaksi punaista ja yhden valkoisen hokkapalleron, jotka kaikki lähtivät maailmaa valloittamaan. Isänä pentueelle on oma metsästävä kasvattipoika Kaxen.

Dooris, punaisen Ansan ensimmäinen tytär. Punaisen Yaman ensimmäinen tyttärentytär. Jo edesmenneen upean punaisen Harun punainen tytär. Väri ja mahtava luonne on tässä ketjussa periytynyt vahvasti. Dooris syntyi lokakuussa 2022 paksuturkkisena ainokaisena ja osoittautui sitkeäksi ja rohkeaksi hokkatytöksi heti alkuun. Pakkaset ja uuden vuoden paukut eivät sitä hetkauttaneet. Bertan kanssa sujuivat painit ja Ansa-mamman kanssa kaulakarvojen retuutteluleikit. Narttujen hermojen pettäessä astui mukaan Yama-vaari, joka juoksutti pennun läkähdyksiin ja näin saatiin rauha kaikille.

Kahdeksankuisena Dooris alkoi oksentaa raivokkaasti. Parissa tunnissa oksensi juomansa vedenkin jo lopulta suihkuna ulos. Hetki sitten oli täysillä ja iloisena leikkinyt lauman mukana. Kippurahäntä heiluen tyttö asteli itse klinikalle, kunto romahti ja Dooris taisteli hengestään. Kaikki kevään aarteet saatiin leikkaamalla ulos vatsalaukusta ja suolesta: puutarhan katekangasta, kiviä, ovistoppari, sukka. Kasvattieni uusille omistajille muistan aina korostaa, kuinka alkukantainen juniorihokkaido ei osaa erotella, mitä suuhunsa pistää silloin, kun se löytyy maasta tai mullan alta. Dooris toimi kuten hokat tyypillisesti: hokkaido ei paljasta kipuaan ja kun sen kunto romahtaa, on jo iso tilanne päällä. Dooris kuntoutui ja tottelee nyt sanaa "jätä".

Dooriksen ensimmäinen näyttely koitti joulukuussa 2023 ja se kruunattiin messarissa Juniorivoittajaksi! "Dooris,Dooris, sä veit mun sydämen!"